Viime blogimerkintäni perään olin saanut rakkaalta Taruskalta viestin, kehotuksen arvostaa itseäni. Sillä minähän olen elämäni tärkein ihminen. Suoranaisesta arvostuksesta en kuitenkaan voi edes hyvällä tahdolla puhua, en nyt - enkä tiedä, olenko oikeastaan koskaan voinut. Toisten miellyttämiseen on mennyt liian iso siivu kaikesta ajasta ja kaikista voimista.

Niin nytkin. Vaikka suurimmaksi osaksi teen Paljon töitä, koska saan siitä itse niin paljon, teen sitä myös saavuttaakseni jonkinlaisen statuksen tai arvostuksen Jonkun silmissä. Ja mitä tulee ulkona hillumisiini.. Ei mitään tolkkua. Heräilen ympäri Helsinkiä ja keräilen itseäni iltapäivinä, vaan päästäkseni uudestaan ulos iltaan mennessä.

Koiraa en kuitenkaan laiminlyö tai jätä yksin. Se haetaan vaikka taksilla, kyllä, toiselle puolen Helsinkiä, ja sen kanssa kankkusessa hoiputaan sitten aamulla kotiin. Se, koska tämä elämänvaihe päättyy, jää nähtäväksi. Ehkä joskus, ehkä ei.
Nyt ei todella pysty.

Aamulla heräsin tuntia liian aikaisin ja tein pitkän lenkin koiran kanssa. Kaivarissa käpötellessämme päätin tehdä elämänmuutoksen. "Nyt loppui se baareissa nuohoominen."
Samaan syssyyn sovin itseni kanssa juhlistavani tätä päätöstä korkkaamalla jonkun saamistani lahjaviineistä.

Näihin kuviin.