Säikähdin aivan tavattoman pahasti äsken. Muumi makasi elottoman näköisenä lattialla. Se kaiketi vain nukkui, mutta näytti niin poissaolevalta kuin pieni otus vaan voi näyttää. Makasi aivan ketarat levällään ja hengitti hitaasti. Herätin sen ja kiikutin sohvalle mutustelemaan salaattia miehen syliin. Kuinka kovasti pelästyinkään.. Liian tuoreessa muistissa on näky ihanaisesta Seelastamme, elottomana olohuoneen matolla. En ikinä unohda sitä.
Ja nyt iski ihan hillitön ikävä. Seelaa ja kotikotonamme ollutta isoa koiraa kohtaan. Pelko näiden nykyisten otusten menettämisestä on läsnä koko ajan, ja tieto siitä, että Niitä päiviä, jolloin Jotai tapahtuu, en tule kestämään. Voi ei. Ei pitäisi miettiä näin.

Mutta jos luonani on mm. tämä kaksikko (alla kuvassa), niin kuinka voisin olla pelkäämättä sitä hetkeä, kun en niitä enää voi halia ja ottaa viereeni köllimään?