Osaan eksyä melkein minne vain, ellei kyse ole Helsingin keskustasta tai omista original-kotinurkistani. Muualle eksyn helpostikin. Ja ihan pentuna harrastin eksymistä; eksyin tahallani, koska se on jännää.

Sama adrenaliini virtaa kyllä suonissani vielä nykyäänkin. On jännittävää laajentaa kotinurkkiaan kävelemällä 2h johonkin suuntaan, ja todeta siinä vaiheessa, ettei enää millään jaksaisi kävellä kotiin asti - ja pyöriä sen jälkeen kolme tuntia kuin pieru nahkahousuissa etsien jotain viitteitä siitä, että ollaan ylipäätään edes Suomen rajojen sisäpuolella.
Tänään suonissani virtasi silkka kusi. Olin kävellyt ehkä vartin, max. 25min kun tajusin, että nyt on hätä. Sisukkaasti jatkoin eteenpäin. Olin lähtenyt koira ja kamera pykälässä matkaan, ja syyskuvia oli saatava. Mikään kusihätä ei päivääni pilaisi.

Eipä.

En ole ikinä ollut niin epätoivoinen kuin tänään. Te ette voi kuvitella, miltä tuntuu kuukautiskipujen lisäksi kävellä kuin Valentin Kononen konsanaan pitkin ihan jotain hevon persettä, mankua koiralle, jonka oli taas joka helvetin ojan penkkaa nuuskittava että "tule, tule jo!". Pari tuntia pidättelin, olin todella tuskissani. Luulin jo olevani lähellä kotia, mutta paskan marjat. Tattariharju, mitä hittoa.. Siellä siis. Vielä meni hetki, ennen kuin pääsin kotiin. Ja itseasiassa, otin kuin otinkin kuvan - tuossa meidän roskiskatoksen kulmalla. Pistin koiran pousaamaan siihen kun siinä nääs kukkii köynöskukkaset vielä ihan täysillä. Kohta varmaan kuolevat, tulee pian halla.

Nyt melkein vois kuunnella taas yli puolen vuoden jälkeen Smakin "Hallan vaaraa". Mä himotan näitä teinibiisejä ja bändejä ja laulajia, Ashleeta ja Smakia. Jälkimmäiseen kyllästyin kuunneltuani levyn vajaat 10 kertaa läpi. Nyt taitaa olla tarpeeksi kauan aikaa viime kuuntelusta, kun tulee jo ikävä.


Veljen syntymäpäiväillallinen meni hyvin. Mulla on maailman paras veli ja sisko. <3
(ja aika ihana mies, joka leppyy hernekeitolla ja sinappiraidalla.)