Työkaveri on raskaana. Kolmannella kuulla. Kuulin asiasta pienen lipsahduksen kautta toiselta työntekijältämme. Vauvansaaja olisi ilmeisesti itse halunnut kertoa, tietenkin.
Kun kuulin, meinasin purskahtaa itkuun. Puoli tuntia tärisin ja yritin koota itseni. Olen onnellinen, kovastikin puhuttuani onnellisen odottajan kanssa puhelimessa myöhemmin, mutta samalla niin hirvittävän kateellinen ja surullinen.

Eihän tässä mikään kiire ole, ei niin. Mutta kun syvällä sydämessä palaa sellainen roihu ihan, että fyysisesti jo sattuu kun niin tahtoisin syliini oman pienen. En voi sille mitään, en vaan voi.

Huomenna toinen, äitiyslomalla oleva kollegani tulee tervehtimään minua töihin - kaiketi pikkuisen, peikkolapsen näköisen vauvansa kanssa. En tiedä kuinka selviän tilanteesta, mutta toisaalta, se ihminen on sellainen, että sen edessä en pelkää vaikka vuodattaakin pari kyyneltä. Heidän puolestaan olen niin valtavan onnellinen kaikin puolin, etten edes osaa olla kateellinen. Mutta vauva vaan on niin suloinen, ihana pieni enkelipoika, että väkisin sitä tulee valtaisa.. kaipuu?

Minä vaan odotan.