Työkaveri on raskaana. Kolmannella kuulla. Kuulin asiasta pienen
lipsahduksen kautta toiselta työntekijältämme. Vauvansaaja olisi
ilmeisesti itse halunnut kertoa, tietenkin.
Kun kuulin, meinasin purskahtaa itkuun. Puoli tuntia tärisin ja yritin
koota itseni. Olen onnellinen, kovastikin puhuttuani onnellisen
odottajan kanssa puhelimessa myöhemmin, mutta samalla niin hirvittävän
kateellinen ja surullinen.
Eihän tässä mikään kiire ole, ei niin. Mutta kun syvällä sydämessä
palaa sellainen roihu ihan, että fyysisesti jo sattuu kun niin
tahtoisin syliini oman pienen. En voi sille mitään, en vaan voi.
Huomenna toinen, äitiyslomalla oleva kollegani tulee tervehtimään minua
töihin - kaiketi pikkuisen, peikkolapsen näköisen vauvansa kanssa. En
tiedä kuinka selviän tilanteesta, mutta toisaalta, se ihminen on
sellainen, että sen edessä en pelkää vaikka vuodattaakin pari kyyneltä.
Heidän puolestaan olen niin valtavan onnellinen kaikin puolin, etten
edes osaa olla kateellinen. Mutta vauva vaan on niin suloinen, ihana
pieni enkelipoika, että väkisin sitä tulee valtaisa.. kaipuu?
Minä vaan odotan.
torstai, 19. tammikuu 2006
Kommentit