Fiilis on kertakaikkisen paska. En osaa sitä paremmin sanoa. Paska mikä paska. On vaan.

En minäkään jaksa aina hymyillä ja tanssia tiputanssia - sinänsä melko tervettäkin, sillä harvemmin kukaan jaksaa tiputanssivaa ihmistä katsella edes sekuntiakaan. Nyt on vaan sellainen järkyttävä kyllästyminen päällä. Sellainen, että tätäkö tämä mun elämä nyt on. Lopun ikäni tässä, puuvillaiset yöhousut jalassa illasta toiseen koneella ja asuntoilmoituksia selaillen, haaveillen Oikeasti Ihanasta asuinpaikasta ja asunnosta. Ja elämästä, jota en elä.
Ja ikkunasyvennyksistä ja vanhoista ovista, lautalattioista ja kaikenlaisesta.

Puhuttiin eilen siitä, miksen minä halua asua täällä. En osaa tarkemmin määritellä sitäkään, sillä ihmisethän on ihan yhtä hyviä ja pahoja siellä kuin täälläkin, puhumattakaan tuolla. Mutta en vaan halua asua täällä. Minä en kotiudu tänne, ja joka kerta käydessäni kaupassa tai postissa tai vain tullessani metrolla kotiin, ymmärrän etten tottavie haluakaan kotiutua tänne, mikäli on pienissäkään määrin mahdollista muuttua sellaiseksi pubiruusuksi, joka tänäänkin kotiutuessani rääkyi perkelettä kulmabaarin ovella.

Mutta ei minua pelkkä ikävä kaupunginlaita masenna. Ei vaan jaksaisi vuosikausia toivoa jotain muutosta asioihin, jotka itselle ovat kovin oleellisia - mutta tuntuvat toiselle olevan aivan yhdentekeviä.
Ihan kuin ei kiinnostaisi ollenkaan, vaikka katoaisin koko maapallolta.

Toteuttamisen arvoinen idea.