Meillä on ollut tapana juoda miehen kanssa aina mitalikahvit, kun suomalaiset ovat onnistuneet kisoissaan. Toissapäiväinen Zacopanessa saavutettu mäkihypyn kolmoisvoitto jäi tyysti huomioimatta, samoin eilen saavutettu kulta-hopea-hulina samassa lajissa. Illalla, minuutteja ennen kahdeksaa ja presidentinvaalien ennakkoäänten julkistamista, mies puhui "koiramme kanssa" tuohtuneesti mitalikahvien unohtamisesta.
Olimme pääsemässä yli kriisistä selvästikin, mutta en halunnut päästä. En halunnut taas halata ja leikkiä söpöä seuraavat kaksi viikkoa, ja todeta ettei mikään sanomani ole mennyt perille. Sorruin ehkä hieman toistoon ja lievään vänkäämiseenkin, mutta lopputulos on toivottavasti sen arvoinen.


Minä olen jonkun arvoinen. En ehkä voi tehdä ympärilläni oleville, ulkopuolisen silmin kovinkin vaikeille ja toistuvien ongelmiensa myrkyttämille parisuhteille mitään, vaikka haluaisinkin. Mutta ainakin voin tehdä omalle elämälleni jotain. Ei oikeasti ole mitään maailman luokan ongelmia, emme tappele, emme petä. Mutta päivittäisellä tasolla olevat pienet asiat kasaantuessaan painavat tonnin. En pysty kantamaan enää mitään. Muutos on ainoa mahdollisuus (kuin poliittinen kannanotto!) ja toivon todella sen olevan mahdollinen. Muuten minä lähden. Ja sinä katselet parvekkeelta, loittonevaa selkääni. Kierrän vesilammikot, ja arvaan, että murehdimme tätä eroa.

Nii-in. Nytpä kuuntelenkin hieman Ultra Bra:ta. Tästä hyvästä. Muutama katse yläkertaan ja kohti muutosten tuulia.