Ostin Stockalta miehelleni Puuhapete-joulukalenterin. Olen vähintäänkin sekaisin.
Radio Novan  Ile Jokinen sai minut melkein itkemään vauhkotessaaan miesten älyttömästä purnauksesta koskien liikenneturvamainosta, jossa miehet seisovat motarilla urputtamassa että "minä en ainakaan aja ylinopeutta" tms. Olen siis todella sekaisin. Yksi iso sotku.
Väsynyt, sotkussa.

Ostin tänään Hetki-puuroja. Päätin elää niillä huomisesta lähtien. Päätin, että tämä ruumis ei tästä enää leviä. On oltava jossain hyvä. Työpäiväkin oli parempi; oli kaaosta, mutta en saanut haukkuja mistään suunnasta. Positiivista siis, suorastaan. Lauantain kiukuttelevan asiakkaankin olin kuulemma hoitanut omistajan mukaan aivan oikein. Hyvä.

Kuunnelkaa nyt. Tää pää on sekaisin. Onko mun jutuissa joskus ollut joku tolkku, sitä en tiedä. Nyt tuntuu, että sanat karkaavat näppäimistöltä kuin hiekka sormien välistä.
Hiekasta puheenollen, antaisin oikean käteni, jos olisin tällä hetkellä Nerjan auringossa M:n kanssa ottamassa aurinkoa. Tosin kädettömänä olisin ehkä vieläkin vastenmielisempi näky kalpeine kinttuineni.

Ei apua. Mitä mä puhun. Antaa olla. Tulispa mies kotiin. Kahvia. Jotain, ihan sama mutta jotain. Onko tää vaan väsymystä? Ainakin se rinkeli on käytössä tasan tarkkaan viimeistä kuukautta. Se ei sovi, se tekee musta sairaan. Ei jouluvalojen edessä KUULU itkeä.