Elämäni muuttui kertaheitolla alettuani seurustella tuon miehen kanssa
nelisen vuotta sitten. Se, mikä juuri nyt siinä muutoksessa "painaa
mieltä", on uskossa elävien ihmisten puute lähipiiristä. Aiemmin olin
yksinomaan heidän ympäröimänä, en koskaan ollut ajatuksineni yksin tai
joutunut ikävään tilanteeseen muiden puhistessa illanistujaisissa
"Jeesus on satuhahmo"-jankutusta. Arvatkaa, kuinka monesti olen ollut
hiljaa, "puolustautumatta" lainkaan?
On niin paljon helpompaa olla hiljaa ja yrittää sivuttaa monesti
lapsellinenkin uhoaminen siitä, kuinka kristinusko on perseestä ja
vanhaa hapatusta. Nyt, omaa uskontoani paremmin tuntevana ja sen
historiaa jo jossain määrin käsittävänä voin toki esittää muutaman
huomionarvoisen seikan argumenttina - mutta omasta uskostani en puhu.
Kenelle mä siitä puhuisin? Kun oma perhekin on kovin epäuskonnollista
väkeä, tuosta miehestä nyt puhumattakaan.
Uskoni ei ole
koetuksella tai se ei varsinaisesti horju. Mutta en ole ihminen, joka
asian henkilökohtaisuudesta huolimatta kykenee "kantamaan" näin suuret
tunteet ja aatteet yksin. Haluaisin, että vierellä olisi edes yksi
ihminen, jonka kanssa jakaa uskoni. Jakaa se tunne, turva ja rakkaus.
Mutta sitä ei kukaan ymmärrä, BB:n Minnaa lainatakseni ;)
Miehen asenne on kyllä ihailtava. Hän vasta sanoi, että ei hän voi
uskoon tulla vaikka kuinka tahtoisi, koska usko ei ole tahdon asia. Hän
ei kuitenkaan IKINÄ ole väheksynyt minun uskoani tai osoittanut minun
olevan väärässä. Hän ajattelee, ettei voi täysin kieltääkään sitä,
mihin minä uskon, koska ei voi TIETÄÄ varmuudella, mikä on oikeasti
totta.
Toisaalta, sama fakta - tai sen puute - estää häntä sitten uskomasta.
Ei hänen tarvitse uskoa. Haluan ajatella, että minä tavallaan uskon
hänenkin puolestaan. Tottakai, ja tätä en koskaan ole myöntänyt, toivon
pienesti, että hän joskus voisi uskoa. Mutta ei hänen tarvitse. Minä
uskon, ja se on elämässäni tärkeää ja eräs hienoimmista asioista. Olen
kokenut saaneeni muutaman kerran vastauksen pyyntöihini ainakin jossain
muodossa, ja moni asia jo itsessään riittää minulle "todisteeksi".
Nisäkäs, joka on luotu lisääntymään, ei itsessään voi olla ajoittain
niin onnellinen että onnekas ilman "jotain muuta". Näin mä sen näkisin.
Olisi äärimmäisen hienoa, jos saisin jonkun sellaisen ystävän, joka
uskoisi. En tarvitse mitään hihhulia, sillä sellaista itsekin
saattaisin jopa pelätä. Oma uskoni on arkaa, kysyvää ja
henkilökohtaista. Vihaan käännyttämistä ja keuhkoamista. Vihaan sitä,
että uskosta puhutaan ja vauhkotaan kuin mistäkin päivittäisestä
asiasta. Minulle riittäisi vain tieto, että joku uskoo vähän kuin
minäkin. Ja sille jollekin voisin joskus vaikka vain todeta, että
minusta tuntui, että Taivaan Isä oli tänään minun luonani kun kävelin
pimeällä kotiin, koska ei pelottanut lainkaan.
Ilman, että se
joku pötkisi paniikissa pakoon ja supattaisi selän takana että "nyt se
taas selitti jotain niitä sen Jeesus-juttuja."
"Kuka lohduttais murheista mieltä,
lohduttais sanoen.
Miksi etsit sä elämää sieltä,
joukosta kuolleitten."
Pepe Johansson - Toisen päivän iltana
sunnuntai, 13. marraskuu 2005
Kommentit