Elämäni muuttui kertaheitolla alettuani seurustella tuon miehen kanssa nelisen vuotta sitten. Se, mikä juuri nyt siinä muutoksessa "painaa mieltä", on uskossa elävien ihmisten puute lähipiiristä. Aiemmin olin yksinomaan heidän ympäröimänä, en koskaan ollut ajatuksineni yksin tai joutunut ikävään tilanteeseen muiden puhistessa illanistujaisissa "Jeesus on satuhahmo"-jankutusta. Arvatkaa, kuinka monesti olen ollut hiljaa, "puolustautumatta" lainkaan?

On niin paljon helpompaa olla hiljaa ja yrittää sivuttaa monesti lapsellinenkin uhoaminen siitä, kuinka kristinusko on perseestä ja vanhaa hapatusta. Nyt, omaa uskontoani paremmin tuntevana ja sen historiaa jo jossain määrin käsittävänä voin toki esittää muutaman huomionarvoisen seikan argumenttina - mutta omasta uskostani en puhu. Kenelle mä siitä puhuisin? Kun oma perhekin on kovin epäuskonnollista väkeä, tuosta miehestä nyt puhumattakaan.

Uskoni ei ole koetuksella tai se ei varsinaisesti horju. Mutta en ole ihminen, joka asian henkilökohtaisuudesta huolimatta kykenee "kantamaan" näin suuret tunteet ja aatteet yksin. Haluaisin, että vierellä olisi edes yksi ihminen, jonka kanssa jakaa uskoni. Jakaa se tunne, turva ja rakkaus.
Mutta sitä ei kukaan ymmärrä, BB:n Minnaa lainatakseni ;)

Miehen asenne on kyllä ihailtava. Hän vasta sanoi, että ei hän voi uskoon tulla vaikka kuinka tahtoisi, koska usko ei ole tahdon asia. Hän ei kuitenkaan IKINÄ ole väheksynyt minun uskoani tai osoittanut minun olevan väärässä. Hän ajattelee, ettei voi täysin kieltääkään sitä, mihin minä uskon, koska ei voi TIETÄÄ varmuudella, mikä on oikeasti totta.
Toisaalta, sama fakta - tai sen puute - estää häntä sitten uskomasta.

Ei hänen tarvitse uskoa. Haluan ajatella, että minä tavallaan uskon hänenkin puolestaan. Tottakai, ja tätä en koskaan ole myöntänyt, toivon pienesti, että hän joskus voisi uskoa. Mutta ei hänen tarvitse. Minä uskon, ja se on elämässäni tärkeää ja eräs hienoimmista asioista. Olen kokenut saaneeni muutaman kerran vastauksen pyyntöihini ainakin jossain muodossa, ja moni asia jo itsessään riittää minulle "todisteeksi".
Nisäkäs, joka on luotu lisääntymään, ei itsessään voi olla ajoittain niin onnellinen että onnekas ilman "jotain muuta". Näin mä sen näkisin.

Olisi äärimmäisen hienoa, jos saisin jonkun sellaisen ystävän, joka uskoisi. En tarvitse mitään hihhulia, sillä sellaista itsekin saattaisin jopa pelätä. Oma uskoni on arkaa, kysyvää ja henkilökohtaista. Vihaan käännyttämistä ja keuhkoamista. Vihaan sitä, että uskosta puhutaan ja vauhkotaan kuin mistäkin päivittäisestä asiasta. Minulle riittäisi vain tieto, että joku uskoo vähän kuin minäkin. Ja sille jollekin voisin joskus vaikka vain todeta, että minusta tuntui, että Taivaan Isä oli tänään minun luonani kun kävelin pimeällä kotiin, koska ei pelottanut lainkaan.
Ilman, että se joku pötkisi paniikissa pakoon ja supattaisi selän takana että "nyt se taas selitti jotain niitä sen Jeesus-juttuja."

"Kuka lohduttais murheista mieltä,
lohduttais sanoen.
Miksi etsit sä elämää sieltä,
joukosta kuolleitten."

Pepe Johansson - Toisen päivän iltana