Minä täällä. Ja jatkossa blogissa Satsumia.

Elän vieläkin :)

Kesä, kesä, kesä.. Sieltä se tulee niin että suhina vaan käy. Puisto täyttyy jonglööraavista ihmisistä, rannassa noustaan kuumailmapalloihin ja nurmikolla kävellään paljain varpain. Viltin päällä voi nukkua vaikka koko päivän, vaikka iho ei siitä vielä kaakaopavun väriseksi tulisikaan. Kunhan on lämmin ja ajatus brunasta siintää mielessä.

Yhdessä yksin. Sellaisessa tilassa on nyt. Meitä on lauma eronneita, vastikään kaikki, itkuvinku ja hulluttelu sekoittaen pään. Minä yritän olla olkapäänä, vaikka oma sydän itkee monestakin syystä verta. Tänään pääsi itku pitkästä aikaa. Annoin koiran exälle kylään pariksi päiväksi ja kohtaamisen hoidin kunnialla ja hymyssä suin. Jälestä päin itkin muutaman tuskaisen kyyneleen ja kokosin jälleen itseni. Minä en itke kenellekään, koska minä olen aina niin helvetin vahva ja niin helvetin kova ja tukemassa muita. Minä en jää vellomaan siihen suruun, vaan selviän. Ja vuosien päästä itken itseni hengiltä. Aivan kuten kävi ensimmäisen koiran kuoleman tai vanhempien eron kohdalla. Minä selvisin kiristämällä tahtia. Niin nytkin.

Mutta aina ei jaksa. Ihana välipäivä biletyksen ja töiden välillä auringosta nauttien teki todella hyvää. Levollisin mielin voin huomenna mennä töihin. Ansaitun maanantaivapaan päätteeksi.

 

Keane soi koneessa. Itku, itku, itku!!! Voi elämä miten voi sattua. Kaikki tunteet raastaa mieltä ja rintaa. Voi Luoja, kun pääsisin eteenpäin tästä kunnialla. Ylenpalttinen ulkona rilluttelu ei auta loppujen lopuksi, vaikka yksinäisyyteen tehoaakin jossain määrin. Tätä yksinelämistä vihaan yli kaiken. Vaikka nyt onkin ihanaa istua tässä kannettavan äärellä ja lämmitellä rannasta puhaltaneen tuulen jäätämiä varpaita patteria vasten ja syödä kohta pikamakaronia Aromatin kera. Uaaah, se on lempiruokieni joukossa, kulinarismi sucks.

Tyrkyt tirpat häiritsivät iltapäivän picniciämme törkeästi. Tulivat ihan iholle nokka pitkällä kyttäämään. Kerjäsivät jugurttia, saamarin ahneet sorsat.

Makaronista tuli noin 7minuuttia ylikypsää.. Väliäkö tuolla. Jos sydän on paskana niin paljonko se makaronin kypsyys enää painaa?

Ikkunasta käy hienoinen tuulen vire kun katselen maisemaa ikkunastani, josta muuten näkyy puoli Stadia ja paljon elämää. Olen niin onnekas saadessani asua täällä Helsingin katonrajassa, kuin pieni pulu konsanaan. Pienessä piilossa ja laskeutua tarpeen vaatiessa alas.

Kuten nytkin. Menen puistoon aurinkoa palvomaan ystävien kanssa.

Elämä hymyileekin joskus. Ihan oikeasti :)

 

Sainhan minä viimein tämän koneenkin. Se on jo jotain, kuulkaas! Palaan illalla tilittämään. Jos viimein ruotisi tunteitaan, sellaisia oikeita tunteita. Pintaa, krapulaa ja mustelmia syvemmältä.

Aurinkoista päivää kaikille. Olen palannut - ja pian myös palanut! *meni jo polttamaan nahkaansa aurinkoon*

Viime blogimerkintäni perään olin saanut rakkaalta Taruskalta viestin, kehotuksen arvostaa itseäni. Sillä minähän olen elämäni tärkein ihminen. Suoranaisesta arvostuksesta en kuitenkaan voi edes hyvällä tahdolla puhua, en nyt - enkä tiedä, olenko oikeastaan koskaan voinut. Toisten miellyttämiseen on mennyt liian iso siivu kaikesta ajasta ja kaikista voimista.

Niin nytkin. Vaikka suurimmaksi osaksi teen Paljon töitä, koska saan siitä itse niin paljon, teen sitä myös saavuttaakseni jonkinlaisen statuksen tai arvostuksen Jonkun silmissä. Ja mitä tulee ulkona hillumisiini.. Ei mitään tolkkua. Heräilen ympäri Helsinkiä ja keräilen itseäni iltapäivinä, vaan päästäkseni uudestaan ulos iltaan mennessä.

Koiraa en kuitenkaan laiminlyö tai jätä yksin. Se haetaan vaikka taksilla, kyllä, toiselle puolen Helsinkiä, ja sen kanssa kankkusessa hoiputaan sitten aamulla kotiin. Se, koska tämä elämänvaihe päättyy, jää nähtäväksi. Ehkä joskus, ehkä ei.
Nyt ei todella pysty.

Aamulla heräsin tuntia liian aikaisin ja tein pitkän lenkin koiran kanssa. Kaivarissa käpötellessämme päätin tehdä elämänmuutoksen. "Nyt loppui se baareissa nuohoominen."
Samaan syssyyn sovin itseni kanssa juhlistavani tätä päätöstä korkkaamalla jonkun saamistani lahjaviineistä.

Näihin kuviin.

Aika on rajallinen, joten tiivistän.

Erosin, lähdin ystävänpäivän aattona ja sain oman kodin työpaikkani lähettyviltä. Rakastan omaa, pientä ullakkokotiani valtavasti. Sillä saralla kaikki hyvin. Yksinkin pärjää, vaikka ei se minulle sovikaan. Yhtään.

Hyvästelin, vanhat piirit ja tavat ja touhut. Hyvästelin myös eläinkatraani kolme jäsentä. Molemmat gerbiili-tyttöni nukkuivat pois viikon välein, ja muutama päivä sen jälkeen oli minun annettava lupa myös Muumi-kanimme nukuttamiselle. Se oli liian heikko kestääkseen vaatimaansa leikkausta. Se oli lopussa, kärsi, mutta yritti kaikkensa loppuun asti. Sen elämä olisi ollut liian kivuliasta, mutta luvata nyt että sen saa päästää pois.. Se on liikaa.
Se päätös ja lupa oli kuitenkin väistämätön paha. Ja sitä kannan sisälläni lopun ikäni. Yritän elää sen kanssa.

Raadan, töissä ja vapaalla. Työnarkomaniasta kärsinyttä äitiäni aina sairautensa takia halveksuneena olen sairastunut siihen samaan. Ei päivääkään pois töistä. Ei pysty. Pysyn kasassa sitä kautta. Olen Joku sitä kautta, elän enemmän. Ja juhlin ja juon ja viiletän itseni vapaalla piippuun. Pakko elää, ei voi jäädä paikalleen pohtimaan. Tulee liian yksinäistä ja paha olla.
Saattaisin tajuta jopa, miten pahaa teen itselleni. Mutta hengissä ollaan, ja se riittää.

Täytin keskiviikkona vuosia. Hyvää syntymäpäivää myms, niinpä niin.
Epäonnistuminen parisuhteessa ja eläinlasteni hoidossa.. Tästä jos ihminen vielä pahenee..