tulevaisuuteni ratkeaa. Tasan kolmen viikon kuluttua saan tietää,
olenko tullut hyväksytyksi yliopistoon. Minä en voi käsittää. Aika taas
valui äkkiä ohi. Äkkiä, ohitse, vaikka luulin sen kestävän niin kauan.
Paras ystäväni soitti päivällä kertoakseen, että hän on alkanut
jännittää pääsykoetuloksiani. Empatian huipentuma. Tuntuu hyvältä <3
Mikä taas ei tunnu hyvältä, on miehen tj98. LOHDUTON. Lokakuun 6. päivä
kotiin, uskomatonta. Siihen on ikuisuus. Siihen todella on. Nyt on
valtava ikävä. Harmaa sää vaatisi miehen kotiin, että pääsisin sen
kainaloon peiton alle. Nukahtaisin hyvin, ei olisi kylmä. Ei pelottaisi.
Nyt pelottaa niin perkeleesti, että hermo menee. Pelottaa, että joku
murtautuu meille kun olen yksin. Pelottaa kaikki. Sota tulee,
maanjäristys, tsunami. Kaikki tulee päälle, kun mies on poissa. Ja
mulla ei ole kuin kännykkä. Ei kukaan ehdi pelastaa, kun tuho iskee.
Näh. Olen väsynyt. Nukkumaan, isoon autioon sänkyyn. Koira kainaloon ja taju kankaalle. Varpaat niin jäässä, että meinaa sattua.
Mietin kotiin inventaariosta kävellessäni, että pitäisi viedä isä
kävelylle kesäiltana Kumpulan siirtolapuutarhalle. Nuuskittaisi niitä
tuoksuja, kun kaikki oli vielä hyvin. Sillon tehtiin omenahilloja,
tehtiin niin ettei mihinkään mahtunut. Ja isä kuori omenoita joka
sunnuntai, ja koira makasi jaloissa ja varasti omenankuoria. Isällä oli
hihaton paita päällä, ja koiralla oli kuuma. Minä muistan kaiken, siitä
ajasta. Myöhemmästä olen onnistunut unohtamaan. Pidän mielessä ne
omenat, sulatejuustolasit mökin pienessä keittiössä, juhannusjuhlat
siirtolapuutarhalla ja sireenit.
Talvella otettiin aurinkoa lumitöitä tehdessä, kun ei tuullut. Kesällä
saatiin vadelmia. Meillä kasvoi siinä seinustalla keltaisia ja
tavallisia vadelmia. Ja mustaviinimarjoja, punaviinimarjoja,
valkoviinimarjoja ja monenlaisia karviaisia. Kyllä me olimme onnekkaita!
Ja omenapuun alla oli Auliksen hauta. Istutimme siihen orvokkeja, eikä
Alinan tarvinnut jäädä yksin. Alina pääsi mummin ystävien matkassa ison
kokispullon sisällä ukin akvaarioon.
Nyt siis nukkumaan. Kävelylle siirtolapuutarhalle on päästävä. Miehen
kanssa on eräs paikka, jossa haluan käydä. Helsingin pitäjän
joenvarteen, sinne on mentävä iltakävelylle. Silloin kun on lämmin,
ehkä vähän aikaa sitten satanut. Silloin mennään sinne, kävellään
koiran kanssa ja katsotaan, kuinka joessa lipuu sorsia.
Olenko sanonut koskaan, kuinka onnellinen saan olla? Nyt sanon.
Kiittämättömyys on ahneuden rinnalla yksi synkin piirteeni. Minulla ei
ole mitään hätää.
Ellei joku murtaudu kotiin nyt.
Öitä -->
perjantai, 1. heinäkuu 2005
Kommentit