Juuri, kun työ näytti jo paremmalta ja ajattelin suoriutuvani siitä
kunnialla, sen karuus iski vasten kasvoja kuin märkä tiskirätti.
Vitutus on nyt ihan hillitön ja tahtoisin vain itkeä ja huutaa, ja
potkia seiniä. Heikkouttako, ehkä. Turhautumista ja pettymystä,
vihaisuutta - kyllä.
Meillä on töissä yksi tyyppi KOKO AJAN sairaslomalla. Siis koko ajan.
Enemmän sairaslomalla, kuin töissä. Miksei sitä irtisanota? Miksi se
saa olla muka-töissä ja aiheuttaa meille muille jatkuvasti ikäviä
tilanteita, kun ne vähät vapaat palaa, jotka olis tosiaan jokainen
ansainnu. Ihmiset tinkii opiskeluistaan ja omasta terveydestään, sen
takia että joku elämäntapasairastaa "jotain ihmeellistä heikotusta" ja
on päivän töissä ja sitten taas viikon himassa. Meillä muilla ei ole
enää taattuja vapaita ollenkaan. Vähintään kerran viikossa on
minullekin soitettu tässä koko syksyn elokuusta lähtien. Minulle, joka
kuitenkin teen sen 40h jo muutenkin viikossa töitä.
Ei. En jaksa tätä. En varmasti ole stressannut mistään työstä ikinä
näin paljon. Pelkään esimiestä ja jatkuvaa negatiivista palautetta, ja
sitä, koska jää taas vapaat pitämättä, kun yksi on joka viikko poissa.
Olen ihan lopussa, enkä saa jäädä sairaslomalle. Nimenomaan, näin
ilmaistiin. Minulla ei ole siihen varaa. Tai siis yrityksellä ei ole
varaa siihen, joten en saa sairastua.
Mitä helvettiä minä sitten teen? Ajan itseni ihan piippuun. Paskaakos sillä on väliä. Ilmeisesti.
Elämä oli hetken niin kaunista.
maanantai, 28. marraskuu 2005
Kommentit