Alle 20 tuntia. Mun pitäis siihen mennessä yhtäkkiä osata kaikki. Ei tässä elämässä. Mä luulin, hetken jo luulin, että on mulla tässä jo jotain hanskassa. Ei mulla ole edes hanskoja. On kylmäkin.

Voiko enempää pelottaa? Sydän hakkaa ihan hillittömästi. Millon musta tuli pelkääjä? Jos joku lohduttaisi, purisin. Tulisi rauhoittelemaan. Pelkopurija. Purrut sormen pielet auki. Kun niin pelottaa.

Nyt takaisin lukemaan. Hyödyttääkö se enää mitään? Eikö kaiken olisi pitänyt jo olla päässä tähän mennessä? Miksei sitten ole? Missä kaikki on?

Saako kadota ja jättää palaamatta? Ei tuottaisi kenellekään pettymystä. Saisivat vaan ihmetellä. Mutta ei pettymystä. Ei tarvitsisi selittää. Perun puheeni. Purkan rapsuttelu ei siis tule kysymykseen. Tapaatte minut luultavasti Meksikossa, myymässä lilja-kimppuja kadun varsilla.

Saako edes jättää menemättä kokeeseen? Toistamiseen..