Sain isältäni sähköpostilla palan matkapäiväkirjasta. Erään päivän tapahtumat Saksan rundilta, reissulta, kun kaikki oli niin..hyvin. Kaikki oli niin helvetin hyvin. Jos joku ulkopuolinen joskus näkisi, pääsisi kurkistamaan mun kiiltokuvamaiseen lapsuuteeni, näkisi meidät perhetuttujen kersojen kanssa kärkkymässä äidiltä koiranputki-seppeleitä ja vinkumassa että itikat syö. Näkisi, kuinka isi tekee punaliemistä siskonmakkarasoppaa ja aiheuttaa meille sillä traumoja, koska "äidin sopassa on läpinäkyvä liemi ja se on oikeanlaista". Pystyisi aistimaan edes aavistuksen verran sitä turvaa, sitä lämpöä..
Ja heti perään, näkisi, mitä sen kaiken menettäminen tekee sisällä. Miltä se todella tuntuu. Miltä tuntuu epäonnistua ja menettää kaikki - ja hymyillä, ja uskoa, että kaikki on hyvin.

Isän ote matkapäiväkirjasta tulee veljeni 18-vuotislahjaan. Tehdään siskon kanssa veikalle sellasta kirjaa, kerätään hauskoja ja vakaviakin muistoja, valokuvia ja veljen ominaisuuksia. Veljeni on maailman paras pikkuveli. Minulle, ja siskolleni. Ja tässä, eritoten tämän vuoden aikana, olen huomannut, että ei kaikilla olekaan yhtä lämpimät ja läheiset välit sisaruksiinsa. Olen onnellisessa, niin onnellisessa asemassa siinä asiassa. Minulla on sisko ja veli, joita ilman en olisi yhtään mitään.

Mutta palatakseni siihen matkapäiväkirjan otteeseen.. Olemme Hannoverissa (ja anteeksi isä, jos joskus tätä luet, ja näet minun tästä asiasta avautuneen) leirintäalueella. Iskä on perhetuttumme, V:n kanssa yrittänyt keksiä meille kakaralaumalle (siihen aikaan meitä oli meidän perheen lapset, eli 3 + 2 V:n lasta + 1 kolmannen perheen mukula) virikkeitä, ja lopulta, meidän kaadettua yksi isoista teltoistamme saksalaislasten avustuksella, äijät olivat vieneet meidät leikkipuistoon. Siinä isäkin väsyi, alkoi ruokaa laittamaan ja me lapset jäätiin "muiden vastuulle". Ilmeisesti jokainen vanhempi ajatteli "toisten" katsovan lasten perään - ihan inhimillistä toisaalta. Jossain vaiheessa, iskä tajusi, ettei kukaan katsonut meidän perään.
Ja tätä on niin vaikea jotenkin kuvitella, jurosta ja ajoittain kiukkuisestakin isästäni - hän hätääntyi. Pelkäsi menettävänsä meidät. Ja nyt minua alkaa itkettää taas. Iskä oli juossut ympräriinsä, ja törmännyt meihin. Minua lukuunottamatta muut lapset olivat painelleet laiturille, valvomatta, leikkimään. Olin kuulemma komentanut veljeni, tuon nyt 18-vuotiaan velikultani, kivelle istumaan ja paimentanut muutkin lapset pois laiturilta. Varsinainen sankari. Mutta se kertoo jotain siitä, millainen minä - tai millainen esimerkiksi veljeni olimme pieninä. Minä en suinkaan ollut kovinkaan hoivaava sisko. Enemmän kiinnosti tehdä lego-taloja, leikkiä autoilla ja kerätä ampiaisia (hyi kamala). Pikkusiskoni oli se hoitaja. Mutta ilmeisesti, kun minä jotain käskin, niin veli sitä kunnioitti - ja siskoni sitten myös, kerta laiturilta oli pois tullut. Veljeni istuttaminen kivelle on sinänsä jo liikuttava ajatus itsestänikin.
Olimmeko jääneet veikan kanssa jälkeen? Olinko sittenkin, sen kerran jäänyt taaperoikäisen veljeni vahtijaksi muiden viipottaessa edellä? Ja heräsikö minussa silloin se sama "suojelen sinua kaikelta"-tunne, kuin minulla herää nytkin, joka ikinen kerta ajatellessani veljeäni tai siskoani?
Iskä sanoi tekstin lopussa kuitenkin jotain, mikä eittämättä pisti ajattelemaan. Hän totesi, että rakastaa meitä; minua, koska osasin toimia, siskoani, koska hän kerrankin kuunteli minua ja veljeäni, isäni ainutta poikaa. Ainutta Poikaa.
En haluaisi ajautua puimaan tätä, koska tiedän, että olemme kaikki yhtä rakkaita, yhtä elämääkin tärkeämpiä isällemme. Tiedän kyllä isäni toivoneen minusta poikaa, mutta siinäkin asiassa kaikuvat isän sanat (tästä on ehkä 8 vuotta aikaa) korvissani tätä "halusit että olisin ollut poika"-juttua puidessani. Isäni totesi tuolloin, että on tyytyväinen, ettei minusta tullut poikaa, koska en olekaan mitenkään tavallinen tyttö.

Äh. Ei kukaan voi tajuta. En osaa selittää näitä asioita ollenkaan, mitä pään sisällä velloo. Olen syyttänyt itseäni niin rankalla kädellä kaikesta, kaikkien pahasta olosta ja kaikista ongelmista, ja pikkuhiljaa, näen, että asioilla on niin monta puolta. Ja uskallan antaa joidenkin kipeiden asioiden tulla pintaan, myöntää, että muhunkin saa sattua. Ehkä hyvä, että sattuu nyt. Nyt se on aika paskahailee, erokin on ohitse, eikä mun paha oloni enää vaikuta mitenkään.

Kun äidillä epäiltiin rintasyöpää, ja äiti kertoi, että voi joutua pitkäksi aikaa sairaalaan, minä nauroin. Ihminen on sairas. Tai ainakin minä olen. En osaa käsitellä vaikeita asioita, en osaa käsitellä isoja suruja. Ne on helpompi kieltää, haudata. Kaivella aina joskus, kunnes taas tuntuu liian pahalta, ja unohtaa sitten taas.

En mä ikinä unohda. Näitä kaikkia asioita olen kerännyt itseeni, antanut niiden tehdä minusta tällaisen. Hyvässä, ja pahassa. Varmastikin moni asia olisi toisin, jos en löisi hihnoja kiinni ikävien asioiden tiellä, mutta asiat ovat nyt näin. Minä olen nyt tällainen. Vitun inhottava, saamaton paska, jonka elämä oli joskus oikeasti aivan liian täydellistä kaiken pahan kohtaamiseen.

[Eikä mulla ole mitään oikeutusta kitinälleni. Mulla on sisko, veli, äiti, isä, mies, eläimet ja koti. On ystäviä, on työ, on tavotteita. On ruokaa, on neljä toimivaa raajaa, on mahdollisuuksia. Ei mitään hätää siis.]

Heikko hetki.