Sain isältäni sähköpostilla palan matkapäiväkirjasta. Erään päivän
tapahtumat Saksan rundilta, reissulta, kun kaikki oli niin..hyvin.
Kaikki oli niin helvetin hyvin. Jos joku ulkopuolinen joskus näkisi,
pääsisi kurkistamaan mun kiiltokuvamaiseen lapsuuteeni, näkisi meidät
perhetuttujen kersojen kanssa kärkkymässä äidiltä
koiranputki-seppeleitä ja vinkumassa että itikat syö. Näkisi, kuinka
isi tekee punaliemistä siskonmakkarasoppaa ja aiheuttaa meille sillä
traumoja, koska "äidin sopassa on läpinäkyvä liemi ja se on
oikeanlaista". Pystyisi aistimaan edes aavistuksen verran sitä turvaa,
sitä lämpöä..
Ja heti perään, näkisi, mitä sen kaiken menettäminen tekee sisällä.
Miltä se todella tuntuu. Miltä tuntuu epäonnistua ja menettää kaikki -
ja hymyillä, ja uskoa, että kaikki on hyvin.
Isän ote matkapäiväkirjasta tulee veljeni 18-vuotislahjaan. Tehdään
siskon kanssa veikalle sellasta kirjaa, kerätään hauskoja ja vakaviakin
muistoja, valokuvia ja veljen ominaisuuksia. Veljeni on maailman paras
pikkuveli. Minulle, ja siskolleni. Ja tässä, eritoten tämän vuoden
aikana, olen huomannut, että ei kaikilla olekaan yhtä lämpimät ja
läheiset välit sisaruksiinsa. Olen onnellisessa, niin onnellisessa
asemassa siinä asiassa. Minulla on sisko ja veli, joita ilman en olisi
yhtään mitään.
Mutta palatakseni siihen matkapäiväkirjan otteeseen.. Olemme
Hannoverissa (ja anteeksi isä, jos joskus tätä luet, ja näet minun
tästä asiasta avautuneen) leirintäalueella. Iskä on perhetuttumme, V:n
kanssa yrittänyt keksiä meille kakaralaumalle (siihen aikaan meitä oli
meidän perheen lapset, eli 3 + 2 V:n lasta + 1 kolmannen perheen
mukula) virikkeitä, ja lopulta, meidän kaadettua yksi isoista
teltoistamme saksalaislasten avustuksella, äijät olivat vieneet meidät
leikkipuistoon. Siinä isäkin väsyi, alkoi ruokaa laittamaan ja me
lapset jäätiin "muiden vastuulle". Ilmeisesti jokainen vanhempi
ajatteli "toisten" katsovan lasten perään - ihan inhimillistä
toisaalta. Jossain vaiheessa, iskä tajusi, ettei kukaan katsonut meidän
perään.
Ja tätä on niin vaikea jotenkin kuvitella, jurosta ja ajoittain
kiukkuisestakin isästäni - hän hätääntyi. Pelkäsi menettävänsä meidät.
Ja nyt minua alkaa itkettää taas. Iskä oli juossut ympräriinsä, ja
törmännyt meihin. Minua lukuunottamatta muut lapset olivat painelleet
laiturille, valvomatta, leikkimään. Olin kuulemma komentanut veljeni,
tuon nyt 18-vuotiaan velikultani, kivelle istumaan ja paimentanut
muutkin lapset pois laiturilta. Varsinainen sankari. Mutta se kertoo
jotain siitä, millainen minä - tai millainen esimerkiksi veljeni olimme
pieninä. Minä en suinkaan ollut kovinkaan hoivaava sisko. Enemmän
kiinnosti tehdä lego-taloja, leikkiä autoilla ja kerätä ampiaisia (hyi
kamala). Pikkusiskoni oli se hoitaja. Mutta ilmeisesti, kun minä jotain
käskin, niin veli sitä kunnioitti - ja siskoni sitten myös, kerta
laiturilta oli pois tullut. Veljeni istuttaminen kivelle on sinänsä jo
liikuttava ajatus itsestänikin.
Olimmeko jääneet veikan kanssa jälkeen? Olinko sittenkin, sen kerran
jäänyt taaperoikäisen veljeni vahtijaksi muiden viipottaessa edellä? Ja
heräsikö minussa silloin se sama "suojelen sinua kaikelta"-tunne, kuin
minulla herää nytkin, joka ikinen kerta ajatellessani veljeäni tai
siskoani?
Iskä sanoi tekstin lopussa kuitenkin jotain, mikä eittämättä pisti
ajattelemaan. Hän totesi, että rakastaa meitä; minua, koska osasin
toimia, siskoani, koska hän kerrankin kuunteli minua ja veljeäni, isäni
ainutta poikaa. Ainutta Poikaa.
En haluaisi ajautua puimaan tätä, koska tiedän, että olemme kaikki yhtä
rakkaita, yhtä elämääkin tärkeämpiä isällemme. Tiedän kyllä isäni
toivoneen minusta poikaa, mutta siinäkin asiassa kaikuvat isän sanat
(tästä on ehkä 8 vuotta aikaa) korvissani tätä "halusit että olisin
ollut poika"-juttua puidessani. Isäni totesi tuolloin, että on
tyytyväinen, ettei minusta tullut poikaa, koska en olekaan mitenkään
tavallinen tyttö.
Äh. Ei kukaan voi tajuta. En osaa selittää näitä asioita ollenkaan,
mitä pään sisällä velloo. Olen syyttänyt itseäni niin rankalla kädellä
kaikesta, kaikkien pahasta olosta ja kaikista ongelmista, ja
pikkuhiljaa, näen, että asioilla on niin monta puolta. Ja uskallan
antaa joidenkin kipeiden asioiden tulla pintaan, myöntää, että muhunkin
saa sattua. Ehkä hyvä, että sattuu nyt. Nyt se on aika paskahailee,
erokin on ohitse, eikä mun paha oloni enää vaikuta mitenkään.
Kun äidillä epäiltiin rintasyöpää, ja äiti kertoi, että voi joutua
pitkäksi aikaa sairaalaan, minä nauroin. Ihminen on sairas. Tai ainakin
minä olen. En osaa käsitellä vaikeita asioita, en osaa käsitellä isoja
suruja. Ne on helpompi kieltää, haudata. Kaivella aina joskus, kunnes
taas tuntuu liian pahalta, ja unohtaa sitten taas.
En mä ikinä unohda. Näitä kaikkia asioita olen kerännyt itseeni,
antanut niiden tehdä minusta tällaisen. Hyvässä, ja pahassa.
Varmastikin moni asia olisi toisin, jos en löisi hihnoja kiinni ikävien
asioiden tiellä, mutta asiat ovat nyt näin. Minä olen nyt tällainen.
Vitun inhottava, saamaton paska, jonka elämä oli joskus oikeasti aivan
liian täydellistä kaiken pahan kohtaamiseen.
[Eikä mulla ole mitään oikeutusta kitinälleni. Mulla on sisko, veli,
äiti, isä, mies, eläimet ja koti. On ystäviä, on työ, on tavotteita. On
ruokaa, on neljä toimivaa raajaa, on mahdollisuuksia. Ei mitään hätää
siis.]
Heikko hetki.
perjantai, 14. lokakuu 2005
Kommentit