Elämä ei palkitse luusereita. Ja minä olen luuseri.

Onnistun hankkimaan vain töitä, joissa joku ei vaan toimi ja tulee ns. lunta tupaan. Olen jälleen työpaikassa, jossa kaikki oikeuteni on poljettu alas, olen aivan eri sopparilla töissä kuin millä taloon tulin, teen ihan naurettavaa tahtia töitä ja kaiken lisäksi; olen ainoa, joka omien töidensä lisäksi kykenee tekemään sairaslomituksia. Olen niin pettynyt firman systeemeihin. Kaikki vaan..kusee. Tän piti olla mun unelmaduuni, ja kaiken piti viimein olla hyvin. Mutta ei ole. Tunnen olevani niin mitätön paska isojen herrojen jaloissa, enkä tiedä olenko ikinä ollut henkisesti näin väsynyt. Olen niin finaalissa, että välillä mietin, olenko tullut hulluksi. On niin paha olla, että ei sitä tajua. Ei enää henki kulje pahimpina hetkinä.

On mulla siihen toinenkin syy toki. Lääkärin määräämät hormonaaliset lääkkeet on tehny musta masentuneen, valittavan ja surullisen. Näitä kaikkia olen toki ollut aina, mutta vähemmän selvästi, vähemmän avoimesti. Tähän asti varmaan jokainen on kuvitellut, että olen todella vahva. Kun aina jaksan ja kestän kaiken. Eikä se niin ole, ei tosiaan. Se on niin, että pusken eteenpäin ettei suru syö mua kokonaan. Se mitään selviytymistä ole.

On syksy jo. Aloitin toissapäivänä joululaulujen kuuntelun.

Jos joku tässä elämässä onnistuisi, niin maaliskuussa lennettäisiin San Franciscoon. Se olisi hienointa.

Pikkuveli täysi-ikäistyy pian. Mun pieni, pieni velipoikani. Eihän sen vielä pitäisi aikuistua.. (np. PMMP - Pikkuveli)