Hyvä ystävä sanoi äsken puhelimessa, että olen niin pienikin, ettei muhun mahdu edes näin valtava määrä murhetta - ettei kuulemma ole mikään ihme, jos ahdistaa.
No ahdistaaKO. Olo on ihan sanoinkuvaamaton. Isän puoliskon tytär, seiskaluokkalainen, viimeiseksi tuossa laittoi viestiä, että kai me pysytään vielä ystävinä. Kerroin, että hän pysyy pikkusiskonani, aina lähellä, aina ystävänä. Mikään ei sitä muuta, vaikka aikuisilla ongelmia olisikin.
On vaan niin lohdutonta. Siellä päässä lapset joutuvat sen kaiken helvetin elämään, näkemään ja kuulemaan riidat ja jakamaan kotia osiin.

Ei, se ei ole "minun eroni". Minä en menetä ketään. Minun parisuhteeni ei kuole. Mutta en osaa ottaa etäisyyttä asiaan, joka on niin lähellä, niin...osa minua. Enkä osaa sitä sen kummemmin selittää.


Nyt on pieni ilon aihe, josta en vielä uskalla puhua, ennen kuin tiedän enemmän. Tiedän, että jos se asia kävisi toteen, se toisi iloa meille kaikille rikkonaisille.
Mutta se on vielä hyvin vaiheessa.


Mies teki eilen todella hyvää ruokaa. Jäi sekin vähemmälle huomiolle, vaikka oli harvinaislaatuinen tapahtuma. Siis ylipäätään, että teki ruokaa. Kiitos kulta. (paskat se tätä lukee, mutta kuitenkin.)