En aio pistää miestä vaihtoon, muuttaa soluun ja leikata keesiä - mutta
jotain muuta tälle elämälle pitäisi tehdä. Mulla pitää jatkuvasti olla
joku projekti kehitteillä. Niin nytkin.
Tässä juuri irtokarkkeja naamaani ahtaessa ahdistus ahtamisesta ja
makuuhuoneessa (niin, ja miksi helvetissä siellä??) lojuvista,
houkuttelevista sipseistä hajottaa päätä pahemman kerran. Päätän noin
50 kertaa päivässä lopettavani syömisen kokonaan. Olen nyt töissä
pystynyt aika hyvin vähentämään yhtään minkään syömistä, mutta illalla
tulee nälkä, kun kotiin pääsee. Palkitsee itsensä helposti kaikella
hyvällä niin paskan päivän päälle.
Tänään taas jouduin välikäteen, katsomaan ja lepyttelemään aikuisen
ihmisen kiukuttelua - tosin, ihan aiheestakin toisaalta. Vika ei
kuitenkaan ollut minussa, lähinnä tilauksen vastaanottaneessa
henkilössä, joka työskenteleekin aivan toisessa paikassa kuin minä. Se
olin kuitenkin minä, joka hymyillen pahoittelin ja nöyristelin. Se
tuntuu ikävältä.
Näkö on huonontunut. Tarttisin uudet lasit, hintaa tulis sellanen vähän reilu 300€ - melkeen tosiaan olis varaakin, dämit.
Ostaispa joku mulle juoksumaton. Tai crosstrainerin. Tai kuntopyörän.
Tai tekis musta ees laihemman. Mä oon oikeesti varmaan sekoomassa
jotenkin. En mä tajua itsekään. Kamalasti olen käsitellyt vanhoja
asioita, vanhempien eroa ja muuta, viimeaikoina. Nuppi varmaan siksikin
ihan tiltissä. Tällä aivokapasiteetilla sellaisten asioiden
käsitteleminen kertaheitolla, pitkän "hiljaisuuden" jälkeen - se on
rankkaa.
Tajusin, enkä tätä osaa vielä selittää, mutta tajusin kokeneeni
vanhempien eron aikaan olevani velkaa heille - velkaa siis..Oltuani
koko teini-ikäni käsittämätön paska, epäluotettava, holtiton ja
kohtuuton, plus että aiheutin aivan järkyttävän monta kertaa
vanhemmilleni aivan turhaa huolta (turhaa, ja turhaa..), koin eron
aikaan olevani vanhemmilleni velkaa sen, että ottaisin eron "hyvin".
Otin sen parhaiten kaikista, paremmin kuin kukaan muu. Olin jatkuvasti
jollain "missiolla" toteuttamassa eri osapuolien pyyntöjä muiden
asianomaisten lepyttelemiseksi. En sillä hetkellä voinut antaa itseni
surra kunnolla, sillä minulla oli tehtävä, jossa halusin onnistua.
Kerrankin olla se, johon ei petyttäisi.
Ikävä kyllä, kaikki kaatuu päälle sitten viisi vuotta myöhemmin. Saako
enää itkeä ja toivoa, että äiti ja isä palaisivat yhteen? Ei saa.
Sitähän minäkin.
torstai, 13. lokakuu 2005
Kommentit