En aio pistää miestä vaihtoon, muuttaa soluun ja leikata keesiä - mutta jotain muuta tälle elämälle pitäisi tehdä. Mulla pitää jatkuvasti olla joku projekti kehitteillä. Niin nytkin.

Tässä juuri irtokarkkeja naamaani ahtaessa ahdistus ahtamisesta ja makuuhuoneessa (niin, ja miksi helvetissä siellä??) lojuvista, houkuttelevista sipseistä hajottaa päätä pahemman kerran. Päätän noin 50 kertaa päivässä lopettavani syömisen kokonaan. Olen nyt töissä pystynyt aika hyvin vähentämään yhtään minkään syömistä, mutta illalla tulee nälkä, kun kotiin pääsee. Palkitsee itsensä helposti kaikella hyvällä niin paskan päivän päälle.

Tänään taas jouduin välikäteen, katsomaan ja lepyttelemään aikuisen ihmisen kiukuttelua - tosin, ihan aiheestakin toisaalta. Vika ei kuitenkaan ollut minussa, lähinnä tilauksen vastaanottaneessa henkilössä, joka työskenteleekin aivan toisessa paikassa kuin minä. Se olin kuitenkin minä, joka hymyillen pahoittelin ja nöyristelin. Se tuntuu ikävältä.


Näkö on huonontunut. Tarttisin uudet lasit, hintaa tulis sellanen vähän reilu 300€ - melkeen tosiaan olis varaakin, dämit.

Ostaispa joku mulle juoksumaton. Tai crosstrainerin. Tai kuntopyörän. Tai tekis musta ees laihemman. Mä oon oikeesti varmaan sekoomassa jotenkin. En mä tajua itsekään. Kamalasti olen käsitellyt vanhoja asioita, vanhempien eroa ja muuta, viimeaikoina. Nuppi varmaan siksikin ihan tiltissä. Tällä aivokapasiteetilla sellaisten asioiden käsitteleminen kertaheitolla, pitkän "hiljaisuuden" jälkeen - se on rankkaa.

Tajusin, enkä tätä osaa vielä selittää, mutta tajusin kokeneeni vanhempien eron aikaan olevani velkaa heille - velkaa siis..Oltuani koko teini-ikäni käsittämätön paska, epäluotettava, holtiton ja kohtuuton, plus että aiheutin aivan järkyttävän monta kertaa vanhemmilleni aivan turhaa huolta (turhaa, ja turhaa..), koin eron aikaan olevani vanhemmilleni velkaa sen, että ottaisin eron "hyvin". Otin sen parhaiten kaikista, paremmin kuin kukaan muu. Olin jatkuvasti jollain "missiolla" toteuttamassa eri osapuolien pyyntöjä muiden asianomaisten lepyttelemiseksi. En sillä hetkellä voinut antaa itseni surra kunnolla, sillä minulla oli tehtävä, jossa halusin onnistua. Kerrankin olla se, johon ei petyttäisi.

Ikävä kyllä, kaikki kaatuu päälle sitten viisi vuotta myöhemmin. Saako enää itkeä ja toivoa, että äiti ja isä palaisivat yhteen? Ei saa. Sitähän minäkin.