Sattuu. Joka paikkaan. Väsymys on hervotonta. Olen ihan piipussa, vaikka takana on vasta yksi työpäivä. Voisin nukkua lopun elämäni.
Herätä vain silloin, kun miehellä tai koiralla tulee kaipuu ja ne kömpii pussaamaan. Elämän pieniä, parhaita hetkiä.

Uunissa makaronilaatikko, lettutaikina odottaa paistajaansa. Jääkaapissa Pirkka Lettuhilloa ja fetasalaatin ainekset - sekoan onnesta. Olen onnellinen, ja niin pienistä jutuista. Yritän unohtaa muun maailman, työn ja ajanpuutteen ja epäreilun pelin.

Minua vaivaa valtava vauvakuume, jonka saan juuri ja juuri järjen äänellä kuriin. Ei edes kuolaavat kakarat töissä pilaa kuumeiluani, sillä meidän lapsihan ei olisi moinen apina. Niinhän.
Nimetönkin kaipaa rinkeliä, mikä on lohdutonta. Kun ihmiset näkee asiat niin toisin; toiselle on virstanpylväs, etappi, osoitus jostain. Toiselle pelkkä vanha, hölmö traditio, jota nykypäivänä ei enää tarvittaisi.
Ei tässä tarvita mitään. Tässä vaan toivotaan, koska se olisi ihanaa. Se olisi minulle tärkeää, senkin uhalla, ettei toiselle merkkaisi mitään. Mikä taas johtaa dilemmaan; onko se sitten sen arvoista, jos toinen vasten tahtoaan, vaan miellyttääkseen minua.
Mutta onko sekään toiselle sen arvoista, olla rinkelöimättä, jos minulta siten puuttuisi ikuisesti jotain.

Nyt tuo eläin, koiraksikin kutsuttu, mongertaa ja piipittää tuossa. Se haistaa makaronilaatikon, ja se on sen mielestä jo ihan valmista. Pitää siis mennä.

Mitä helvettiä tapahtuu Pariisissa, btw..?