Kiitos, rakas, että kaikesta huolimatta haluat elää kanssani.
Kiitos, Lenni-kulta, että valitsit minut ja olet siinä nytkin kinttujeni alla. Kiitos, kanitsut ja terbat, että teette elämästä jollain lailla elämisen arvoista silloinkin, kun on paha olla.
Kiitos, Pii ja M eilisestä illasta - maailma voi muuttua, mutta me ei erota ikinä, eihän.
Kiitos, J, että olet aina lähellä, vaikka välillämme onkin monta pimentoista vuotta ja kipeitäkin asioita.
Kiitos, äiti ja isä, että rakastatte toisianne vielä (rakastattehan?) niin paljon, että kykenette olemaan ystäviä ja olemaan meille esimerkillisiä vanhempia niin monessa asiassa.
Kiitos, sisko-rakas, kun olet olemassa ja niin läheinen, vaikka olemmekin monesti kuin yö ja päivä.
Kiitos, maailman ihanin pikkuveli, että otit, ja synnyit juuri minun ja siskon veljeksi, etkä kenenkään muun.

Kun katson tuossa edessäni puuhastelevaa laumaani; tukka pystyssä varpaitaan pesevää Essiä, kylki-kyljessä kukkaruukussa köllöttäviä siskoksia, korvat lepattaen koiraa tuijottavaa Muumia ja oman hengityksensä tahtiin nyökkäilevää Lenniä, minut valtaa samaan aikaan valtava ahdistus ja onni. On ilmiselvää, että tämä aavistuksen ehkä tuhnuinen lauma on lähetetty minulle ihan silkkaa kiltteyttä. Ei tällaista onnea ansaitse, en ainakaan minä. Kun onni on niin suurta, valtaa pelko ja ahdistus mielen. Jonain päivänä nämä kaikki eivät ole täällä. Jonain päivänä Lenni ei enää kulje rinnallani, eivätkä kanit varasta raksuja sen kupista tai jyrsijät tuhoa juomapulloaan. Jonain päivänä olen yksin. Niin yksin, etten ole ikinä eläissäni ollut, ja se pelottaa.
Nämä karvaiset otukset ovat minulle niin kaikki kaikessa, ettei sitä varmaan kukaan voi käsittää.

Huomenna on vielä vapaata. Olen nyt halaillut ja pussaillut miestä ja Lenniä sitten koko työviikon edestä. Ensi viikonloppuna lähdenkin siskon kanssa maalaisserkkuja katsomaan.

Lumi lähti pois.