Olen ihminen, joka kasaa harteilleen paineita niin toisten ihmisten miellyttämisestä kuin näiden toiveiden ja odotusten täyttämisestäkin. En halua kenenkään häpeävän minua, tai pitävän minua luovuttajana.

Itkien myönsin viimein hakeutuneeni väärää alaa opiskelemaan ja hylkäsin uuden kotikaupunkini. Se sekoitti pakkaa varsinkin suhteessa äitiini, joka ei voinyt ymmärtää ratkaisuani. Okei, okei, olemme muuttaneet jatkuvasti paikasta toiseen, enkä ole päässyt juurtumaan mihinkään. Opiskelusuunnitelmani ovat muuttuneet mediasta sairaanhoitoalan ja liiketalouden kautta takaisin jo kauan sitten päättämääni teologiaan. Siinä jossain välissä, on minulla kuitenkin ollut illusio itsestäni nuorisotyöntekijänä. Sitähän minä todella haluaisin tehdä. Siihen minä teologinakin olisin tähdännyt; uskonnonopettajaksi tai kirkon puolelle. Pääasia, että saisin tehdä nuorten kanssa hommia.

Nyt olen jälleen tilanteessa, jota en osaa hoitaa "oikein." Kaikki odottavat minun hakevan teologiseen uudestaan, kokoamaan itseni ja kohtaamaan viholliseni; pääsykoestressin ja paineen, ja selviytyvän taistelusta voittajana ja ihmisenä, josta olla ylpeä. Minä pelkään, ettei minusta ole siihen. Sen lisäksi, että pelkään heittäväni useita kuukausia ja setäni valmennuskurssiin satsaamat rahat jälleen hukkaan, pelkään todella romahtavani - jo ennen koetilannettakaan. Viimeksi se oli lähellä, ja kuinka lähellä se voikaan olla tällä kertaa, jos paine ja stressi hiertävät minua jo tässä vaiheessa näin?

Olen siis miettinyt. Jos siirrän todella yliopistoa tuonnemmaksi. Jätän kypsymään. Ja hakisin tosissani sitä kirkon nuorisotyötä oppimaan. Sillehän minulla sydän palaa, vaikka ne lukiosta käteen jääneet paperit ei paljon puolestani puhukaan. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta. Minä voisin yrittää, enkö voisikin? Jos se minusta nyt tuntuisi hyvältä.
Nyt se tuntuisi, hirveän hyvältä. En kokisi luovuttavani, ehkä lähinnä antavani periksi suuruudenhulluille suunnitelmilleni ja tarpeelleni olla Hyvä Ihminen, arvostettu ja ylpeyttä lähimmäisissäni aikaansaava Nainen.

Mutta millaisia ovat lähimmäiset, jotka eivät voi olla ylpeitä ihmisestä, lähimmäisestään, joka kuitenkin tahtoo opiskelemaan ja haluaa elämältään jotain enemmän, kuin lukiotodistuksen ja valkoisen lakin?


Ja ennen kaikkea, onko nyt se hetki, jolloin kasvan Isoksi Tytöksi, ja lakkaan välittämättä muiden mielipiteistä? Niin helvetin pahaa kuin se tekeekin.